Helsingin kirjamessuilta jäin pohtimaan seksiä

Kirjamessut rikkoivat jälleen kävijämäärässä ennätykset. Kaiken kaikkiaan kävijöitä oli 112 214, eli kasvua viime vuoteen yli 7%. Kirjamessut on Pohjoismaiden suurin kirjallisuustapahtuma, joka kasvaa kokoaan vuosi vuodelta. Tänäkin vuonna nähtävillä oli yli 1000 ohjelmaa, esiintyjiä yli 2000 ja esiintymislavoja messuilla oli kaikkiaan 17. Tänä vuonna oli käytössä myös uusi halli, jonne kokoontui kädentaitajia, taiteilijoita ja hyvinvointituotteita myyviä tekijöitä. 

Kirjamessujen teema tänä vuonna oli kieli. Kieli puhutti monella tavalla. Toisaalta pohdittiin suomen kieltä ja sen sävyjä, mutta toisaalta myös kielen valintaa. Moni lukee nykyään englanniksi, vaikka äidinkieli olisikin jokin muu. Pohdittiin somen vaikutuksia kieleen ja myös sitä sisältöä, jota kirjoihin jollakin kielellä tuotetaan. Teeman vuoksi tänä vuonna nähtiin myös monia kääntäjiä lavoilla.

Olin vaikuttajapassin turvin mukana messuhulinoissa kaikki neljä päivää. Seurasin kiinnostuneena niin keskustelua kielestä ja sen kääntämisestä kuin erilaisten kirjojen esittelystä aina pohdintaan siitä, millä kirjoja nykyään myydään. Polttavia puheenaiheita ainakin somessa ja kirjamessuilla ovat olleet kauniit erikoispainokset sekä se, minkälainen kirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta. 

Onko viihdekirjallisuus vitsaus?

Eritoten viihdekirjallisuus on saanut ankaraa ruodintaa, voiko sitä sanoa edes oikeaksi
kirjallisuudeksi. Jos kirjan pääsisältö on tunteet, seksi ja onnellinen loppu, eihän se silloin voi olla lukemisen arvoinen kirja, vai voiko? Pohdintaa on käyty myös somen vaikutuksista kirjoihin ja toiset näkevät, että some on tuonut kirjoihinkin nopean sisällön tavoittelun, joka tarkoittaa helposti ja nopeasti luettavaa kirjaa.

Ymmärrän monen ”sivistävämpiä” kirjoja lukevan huolen, kun enää ei kirjoista saakaan koko elämänkirjoa opittua ihan vain lukemalla. Mutta jos kasvatusta ei saisi sälyttää opettajille, miksi sen saisi sälyttää kirjoille? Ne ihmiset, jotka haluavat tietää ja oppia enemmän, etsivät kyllä nekin kirjat, joista oppii enemmän. Ongelma varmaan on oikeasti syvemmällä, pelko siitä, että tietokirjoja ei kannata kohta enää painaa. Tämä on ymmärrettävä huoli, mutta siihen syy ei ole viihdekirjat vaan isompi yhteiskunnallinen kysymys.

En väitä helppojen ja nautittavien kirjojen pelastavan maailmaa, mutta uskon, että maailman ollessa monelle juuri nyt kohtuullisen vaikea paikka, on eskapismi-lukeminen mielenterveydelle äärimmäisen hyväksi. Itse teen töitä mielenterveyskuntoutujien kanssa päivätyönäni ja olisin onnellinen, jos asiakkaani pystyisivät tarttumaan edes siihen kevyesti kirjoitettuun eskapismikirjallisuuteen.

Seksinkö takia näitä luetaan?

Kuuntelin viikonlopun aikana useamman keskustelun seksistä kirjoissa. Spicy on ujuttautunut enevässä määrin kirjallisuuteen, eritoten romantasiaan (romanttisen kirjallisuuden ja fantasian yhdistelmä) ja viihdekirjallisuuteen. Kuuntelin, kuinka moni keskustelija on kohdannut vähättelyä sen vuoksi, että kirjoittavat pornoa tai myyvät kirjojaan seksin avulla.

Jäin pohtimaan kovasti, että missä tässä on se ongelma. Siinäkö, että se seksi on tuotu kirjoihin? Vai siinä, että sitä kuluttavatkin naiset? Vai siinä, että se on seksiä, jossa eritoten nainen nauttii? Koska niin kauan kun ihmiset ovat tehneet oikeastaan yhtään mitään, on asioita saatu myytyä seksillä. Näkyvimpänä esimerkkinä on leffateollisuus. Toinen toistaan kuumempia näyttelijöitä aina vain vähenevissä vaatteissa. Pornokaan ei taida olla kovin uusi keksintö.

En ole kenenkään kuullut haukkuvan elokuvia sen vuoksi, että niissä on liian seksikkäät näyttelijät tai kuinka halpaa viihdettä on sellainen mukamas toimintaelokuva, johon on lisätty seksikkäitä kohtauksia. Kun sitten kirjoitetaan varsin kovan luokan fantasiaa ja sinne lisätään seksikohtauksia, on se kuitenkin halpaa viihdettä? 

Olen kuunnellut messuviikonlopun aikana useamman suomalaisen kirjailijan kertomuksia siitä, kuinka paljon taustatyötä ja tutkimusta he ovat tehneet kirjojensa vuoksi. Tämä on sisältänyt pahimmillaan myös pornon katselua, jopa osaa kirjoittaa kohtaukset fyysiset rajoitteet huomioiden. Yksi kirja vaatii tuntien ja taas tuntien taustatyötä, mutta kun kirja julkaistaan, se tuomitaan huonolaatuiseksi pikakirjallisuudeksi. 

Mikä sitten on oikeaa kirjallisuutta?

Miksi sitten rikoskirjallisuus ei ole helppoa viihdettä? Koska sitä kuluttaa enemmän miehet? Tai sitä on kirjoittanut enemmän miehet? Siihen on käytetty tunteja töitä taustatyön tekemiseen? 

Vai onko vain vaikeasti kirjoitettu, hankalasti luettava suomen kieli ainoa tapa tehdä laadukasta kirjallisuutta? Olisiko toimiva ratkaisu palata Kalevalan runomittaan?

Enemmän itse tarttuisin siihen, miksi kaikki nykypäivänä tietokirjoina myytävät kirjat ovat
tietokirjoja. En kritisoi millään tavalla jatkuvalla syötöllä ilmestyviä self help -oppaita tai rajatietokirjoja, mutta en pysty niitä itse pitämään ihan saman tason tietokirjoina, kuin kovan luokan ammattilaisen kirjoittamaan tietokirjaa asiantuntijuutensa näkemyksen ja kokemuksen kautta. En kuitenkaan kuule kritisointia kovaäänisesti tästä, että tietokirjallisuutta vääristetään ja muutetaan pikakirjallisuudeksi. 

En voi myöskään väittää, etteikö olisi olemassa viihdekirjallisuutta, jota kirjoitetaan vain nopean tarinan vuoksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisivat samaa. Eiväthän kaikki tietokirjatkaan ole self help -oppaita, joilla luvataan pelastaa elämä. Jokainen painettu kirja on mielestäni vaatinut vaivannäköä ja perehtymistä vähintään tarinan ja tekstin kuljettamiseen. Jokaisessa genressä on hyviä ja on huonoja teoksia.

Jättäisin kuitenkin kirjojen arvioinnin yksittäisiin kirjoihin, en tuomitsisi koko genreä vain yksittäisen kirjan perusteella. Itse en lue jännitystä tai rikoskirjallisuutta, koska mielestäni se on vain elämän kamaluudella ja ahdistuksella mässäilyä. Silti joka kerta, kun olen tarttunut kyseisen genren kirjaan, olen joutunut toteamaan olevani väärässä. Silti vältän edelleen kyseistä genreä, mutta tunnistan jo vian olevan minussa, ei suinkaan genressä.