Into, 2025, pehmeäkantinen, 310 s.
Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta. Asunnottomuus on aihe, joka on kiinnostanut minua siitä asti, kun itse jouduin kokemaan mitä se on. Oma kokemukseni ei onneksi koskaan liittynyt kadulla asumiseen. Asuntojonot Espoossa olivat pitkät enkä saanut siksi asuntoa, jouduin punkkaamaan aikuisena äitini nurkissa. Olen kuitenkin siitä asti miettinyt paljon, millainen kohtaloni olisi ollut, jos en olisi voinut punkata sukulaisilla.
Aseman nainen katsoo asunnottomuutta laajasti ja monesta näkökulmasta. Vaikka kirjan keskiöön on valittu yli 10 vuotta Helsingin päärautatieasemalla majaansa pitänyt Sari, huomioidaan hänenkin tarinastaan kaikki näkökulmat ja katsotaan tarinaa laajemmasta perspektiivistä. Kilpamäki ei kirjassaan myöskään keskity kurjuuteen ja huonoihin oloihin, vaan Sarin selviytymistarinaan ja faktoihin.
Aseman nainen tarkastelee asunnottomuutta yhteiskunnallisena ilmiönä ja ongelmana niin nykypäivänä kuin historiasta käsin. Se avaa myös asunnottomuustyötä niin ammattilaisten näkökulmasta kuin palveluiden käyttäjien näkökulmasta. Vielä tänä päivänäkään palvelut eivät palvele kaikkia, kuten Sarin tarinasta käy ilmi.
Olen sosionomiopintojeni aikana tehnyt paljon yhteistyötä asunnomuustyön parissa työskentelevien ihmisten kanssa. Olin työharjoittelussa hankkeena toteutetussa asunnottomien naisten päiväkeskuksessa Sininauhasäätiöllä. Opinnäytetyökin tehtiin asunnottomuustyöhön liittyen. Se käsitteli ammattilaisen ja kokemusasiantuntijan toimintaa työparina asunnottomuustyössä.
Sain henkilökohtaisesti paljon oppia ja viisautta kirjaankin haastatellulta Jenni Eroselta, joka työskentelee Vailla vakinaista asuntoa ry:ssä. Myös moni muu asunnottomuustyön ammattilainen tai kokemusasiantuntija tuli tutuksi ja tarjosi silmiä avaavan kokemuksen ja ymmärryksen. Arvostan siksi suuresti myös Kilpamäen tyyliä tarttua aiheeseen kauhistelematta mutta myös kaunistelematta.
Sarin tarina avasi minulle myös paljon sellaista, jota en aiemmin tiennyt. Nykyinen työni mielenterveyskuntoutujien kanssa auttaa myös hahmottamaan Sarin tarinaa ja kokemusta. Mielenterveysongelmat ovat usein esillä asumisen ongelmissa, eikä läheskään kaikki pääse (tai halua) palveluiden piiriin. Sarin tarina osoittaa hyvin sen, kuinka yhteiskunnassa ei ole vieläkään paikkaa kaikille.
Ilahduttavaa on lukea ja huomata, että asunto ensi -periaate on yhä edelleen käytössä ja pääasiassa järjestöjen niskassa oleva asunnottomuustyö on tehnyt tulosta. Kun tein oppariani 2021, Suomessa asunnottomia oli n. 4600. 2024 niitä oli tuhat vähemmän. Surullista on kuitenkin, että yhä edelleen luku liikkuu tuhansissa. Toivonkin, että nämä tärkeää työtä tekevät järjestöt jaksavat työtään jatkaa yhä edelleen, samalla valtavan suurella sydämellä kuin nykyisin!
Aseman nainen puhuu mielestäni tärkeästä aiheesta ja jokaisen suomalaisen pitäisi teos lukea. Varsinkin nyt kiristyvien tukien ja palveluiden leikkausten myötä asunnottomuus on jälleen aihe, joka koskettaa yhä useampia. Tukia leikataan ja katkotaan, mutta kohtuuhintaista vuokra-asuntoa on vaikeaa löytää. Toivon, että kaikesta huolimatta asunnottomuustilastot eivät alkaisi taas kasvaa.
Kirjan lisään Helmetin 2025 lukuhaasteeseen, kohtaan 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla.
Kommentit
Lähetä kommentti