Myyttisiä tarinoita Pohjanmaalta
Haamu, 2024, kovakantinen, 140 s.
Kuvittanut Mervi Heikkilä
Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta. Pidän paljon Haamun tuotannosta ja on ihanaa, että kustantaja julkaisee myös kotimaista kauhua ja kummitustarinoita. Olen itse lukijana todella vaikeasti peloteltava, hyvin harvoin tulee vastaan tarina, joka olisi mielestäni oikeasti pelottava. Siitä huolimatta kauhu- ja kummitustarinoissa on aina ihan omanlaisensa jännitys lukiessa ja kuten tässäkin teoksessa, lukeminen on erityisen kiehtovaa jos joku on kokenut tilanteet oikeasti.
Peltosen teos on kokoelma kummitustarinoita, jotka kaikki sijoittuvat Pohjanmaalle. Alkusanoissa kirjailija kertoo, että monet tarinoissa mainituista paikoista ovat yhä edelleen olemassa, vaikka toiset ovat vuosien saatossa muuttuneet tai ainakin nimet vaihtuneet. Pohjanmaalainen lukija voi siis tunnistaa Tervahaudan haltijassa kuvatut paikat ja maisemat.
Kummitustarinoiden hienouden Peltonen nostaa myös hyvin esille alkusanoissaan. Tarinat kertovat laajemmasta maisemasta, joka loi puitteet siinä elävien ihmisten maailmankuvalle. Jokainen meistäkin kotiseuduillaan tietää paikkoja, joita kartetaan tai joista liikkuu omituisia tarinoita kylillä. Itsekin nuorena kiersin ystävieni kanssa useita ”kummitustaloja” tutkimassa ja jännitystä etsimässä ja tutkimassa kylillä liikkuvia urbaanilegendoja.
Peltonen kuvaa kirjan aluksi ensin maisemia, alueita ja ajankuvaa johon tarinat sijoittuvat. Samaten hyvän kuvan ja ymmärryksen saa erinäisistä tarinoiden olennoista ja tuon ajan kansan uskomuksista näihin liittyen. Tarinoista monet sijoittuvat erinäisten sotien aikaan tai niiden jälkeiseen maailmaan, joten myös näistä sodista on hyvä kuvaus sekä sodan vaikutuksesta Pohjanmaan alueeseen.
Loput teoksesta onkin kokoelma tarinoita, joita Peltonen on kerännyt lukuisista lähteistä. Tervahaudan haltijan lopussa on 7 sivua lähteitä. Kunnioitan työn määrää, jonka Peltonen on oman teoksensa eteen nähnyt. Jokainen tarina pystytään sijoittamaan ajassaan tiettyyn paikkaan jossain päin Pohjanmaata ja yliluonnollisten kohtaamisen kokijoina on ollut niin tavallisia asukkaita kuin tunnettuja ja arvostettujakin henkilöitä. Esimerkiksi Raippaluodon nimismies kertoo kohdanneensa merihirviön.
Kansantarinoilla on usein myös kasvattavia ja opettavia merkityksiä. Kuten kirjan tarinoistakin käy ilmi, tarinat varoittavat usein moraalisten normien rikkomisesta. Tällaisia tuohon aikaan saattoi olla töiden tekeminen pyhänä, viinanjuonti tai korttipelit, pirun manaaminen tai luonnon kohtelu vailla kunnioitusta. Lapsiaave ihtiriekko varoitteli vallattomia nuoria liiallisesta läheisyydestä ihmissuhteissa.
Itse tarinoita on paljon ja ne ovat pääasiassa lyhyitä, 0,5-1 sivun mittaisia. Kirjaa on siis helppo nauttia pienenä valipalalukemisena muutama tarina kerrallaan. Mielestäni on kiehtovaa lukea, millaisia kummitustarinat ja rajakokemukset olivat noin sata vuotta sitten, sillä tällaisia tarinoita ei enää kuule kenenkään kertovan. Viimeksi esimerkiksi näkki on seikkaillut tarinoissa Mauri Kunnaksen kirjoissa lapsena, eikä näitä vanhoja olentoja enää kunnolla muisteta.
Pohjanmaa on omalla tavallaan otollista maaperää yliluonnollisille tarinoille ja kokemuksille, koska siellä kohtaavat jääräpäisyys ja dramaattisuus, ehkä enemmän kuin missään muualla Suomessa. Kristinuskokaan ei ole siellä mitään normaalia hämäläistä veisuuta vaan toinen toistaan kummallisempia karismaattisia herätysliikkeitä, manaajia ja tuomiopäivän pasuunoita. Joka pikkukylällä on tiedetyt tietäjänsä ja noitansa, joita uuskristilliset kauhistelevat, pelkäävät ja panettelevat. Päihteet ja teräaseet yhdistyvät kunniakulttuuriin ja usein sairaalloiseen mustasukkaisuuteen. Toisaalta ollaan kuitenkin ahkeria ja jumalaapelkääväisiä.
VastaaPoista