Kirjapaja, 2024, kovakantinen, 286 s.
Kuuntelin itse nuorena paljonkin gospelmusiikkia, kun kuljin seurakuntanuorissa. Siksi tämä kirja kiinnostikin kovasti, enkä koskaan ajatellut, kuinka pitkä ja kivinen tie on täytynyt kulkea siihen, että gospel sai kirkon hyväksynnän. Ja oli aivan ihanaa myös huomata, ettei syntynyt buumi ollut hetkellinen, vaan gospel elää edelleen Suomessa.
Omia gospelin suosikkejani olivat Bass´n Helen, The Rain, No Man´s Band (joka ei muuten ole kirjassa) ja The Road. Muutamia muitakin kuuntelin, joista kirjassakin kerrottin. Minulle tuli kuitenkin yllätyksenä se, että ne laulut, joita itse lauloin Nuorten Veisukirjasta, olivat alun perin gospel-biisejä ja kiistanalaisia kirkon piirissä. Esimerkiksi Jaakko Löyttyä ja Pekka Simojokea olen aina ajatellut nimenomaan ”kirkon väeksi”, joka on varta vasten valittu tekemään noita biisejä.
Gospelin juuret yltävätkin jo 60-luvulle ja paljon on tarvittu ns. tienraivausta, jotta hengelliseksi musiikiksi hyväksytään muutakin, kuin hartaat virret ja kirkollinen kuoromusiikki. Olenkin kiitollinen tästä raivauksesta, sillä monet teinivuosien tunnemylläkät minä taistelin yli juurikin gospelmusiikin avulla. Pidän minä niistä hartaistakin virsistä, mutta kyllä rokki resonoi nuoren sielussa aivan toisella tavalla.
Teos kertoo kattavasti gospelin rantautumisesta, leviämisestä ja kasvusta nimen omaan Suomessa. Se kertoo tuon tienraivauksen ja kivikkoisen polun, joka piti kulkea kirkon piireissä, jotta on päästy nykypäivän tilanteeseen. Virsikirjaan 1986 tehdyt lisäykset ovat nimenomaan tämän tienraivauksen ansiota ja kirjaa lukiessani saatoin tuntea vain kiitollisuutta näitä ihmisiä kohtaan. Moni muukin asia kirkollisissa piireissä on varmasti notkahtanut oikeaan suuntaan juuri tämän kirjan tarinoiden ansiosta. Olen itsekin yhdeltä ammatiltani diakoni ja haluankin kannattaa yhä enemmän moniäänistä seurakuntaa.
Meitä ihmisiä on paljon erilaisia ja ymmärrän, ettei kaikille maistu harras musiikki. Ymmärrän hyvin myös niitä ihmisiä, jotka nauttivat enemmän nimenomaan siitä hartaasta musiikista. Uskon kuitenkin, että jos jokainen meistä vain haluaa nähdä sen toisen puolen, jokainen myös ymmärtää ettei musiikki pahenna uskontoa eikä biisin välittämää sanomaa.
Nuorille musiikki on kanava, jonka kautta voi kanavoida elämäänsä. Niin musiikin tekijöille kuin kuuntelijoillekin. Myös usko voi olla hyvä tukipilari, silloin kun se tulee nuoresta itsestään. Uskonkin, että halusta ja tunteesta tehty gospel tarjoaa nuorelle kuulijalle enemmän, kuin virret pystyvät ikinä tarjoamaan. Toivon todella, että suomigospel jatkaa elävänä ja muuttuvana niin kauan, kun nuoret kuuntelevat musiikkia.
Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.
Kirjan lisään Heili-kirjastojen 2024 lukuhaasteeseen, kohtaan 10. Kuuntele musiikkiteos sinulle vieraammasta lajista tai lue musiikkikirja.
Ariel Neulaniemi on itsekin muusikko, mutta myös 20 vuoden ajan ollut kristillisen Radio Dein toimittaja. Neulaniemi tuntee aiheensa siis läpikotaisin. ”Kirja on hyvää dokumentointia jälkipolville, koska kerrottavaa on niin paljon. Samalla tämä teos on palvelus suomigospelin lukuisille tekijöille, muusikoille ja mahdollistajille. Kirjan tarinoihin liittyy niin paljon vereslihaa.” Toteaa Neulaniemi osuvasti teoksestaan.
Kommentit
Lähetä kommentti