Teemu Helle - Kuu näyttää kirjaimensa

 

Robustos, 2023, pehmeäkantinen, 81 s.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kirjailijalta. En yleensä runoja paljoakaan lue, mutta tämän kirjan nimi vetosi minuun lukutoukkana. Kirja sujahtaa kivasti Pohjoiseen lukuhaasteeseen 2023, kohtaan 24. Kirjan nimi on lause.

Runot ovat minulle haaste. Luulen, että minun on vaikeaa hahmottaa säkeellistä tekstiä tai vajaita lauseita. Tai sitten vertauskuvallisuutta tai kaikkia edellä mainittuja yhteensä. Olen myös ymmärtänyt, että ne vaativat totuttelua ja opettelua. Siksi mielelläni otan myös nämä haasteet vastaan bloggarina. Minulta ei kuitenkaan kannata odottaa mitään syvällistä oppikirja-analyysiä, vaan luvassa ummikon näkemyksiä, jotka voivat olla aivan puuta heinää…

Runokirja koostuu kuudesta luvusta. Ensimmäisen luvun runot ovat täynnä historiaa, sotaa ja synkkää tunnelmaa. Näissä runoissa mielestäni synkkyyttä on pehmennetty sellaisella elämän pilkkeellä, joka tekee synkistä aiheista siedettäviä. Tällaisia keinoja on ollut esimerkiksi sotivien kirjoittaminen shakkinappuloiksi, tai kuvailemalla luotien viuhunaa luotien viheltämäksi sävelmäksi.

Toisen luvun runoista pidin kaikista eniten. Niissä on paljon sarkasmia ja sellaista huumorilla paheksuvaa katsontaa. Elämän rujoja ja pahoja asioita nostetaan huumorin kautta näkyviin, mutta sanaleikein osoitetaan, että nämä tosiaan ovat juuri niin paheksuttavia, kuin lukijakin ajattelee. Eniten pidin Error-runosta, jossa vastakkain asetellaan potilaan ja psykologin rooli. Psykologi kuvataan koneeksi, joka tarvitsee ladata välillä. Tämä runo karrikoi kivasti sitä, että psykologin toisinaan oletetaan olevan tunteeton ja kaiken kestävä. Samalla myös nousee esille se, miltä potilaasta voi tuntua vastaanotolla. Lopuksi vielä nasevasti heitetään, että psykologi on valmis jatkamaan inhimillisen piirteen etsimistä potilaasta. Tässä sarkasmi tiivistyy siis molemmin puolin, niin hoitavaan kuin hoidettavaan tahoon.

Kolmannessa luvussa runoissa on paljon muistoja, lapsuuden tai nuoruuden haikailua ja sellaista viattomuuden ikävää. Neljännessä luvussa asioita katsotaan yllättävistä ja erilaisista näkökulmista. Nämä runot jättivät eniten pohdittavaa, ne avasivat halun ajatella näitä näkökulmia enemmän sekä etsiä vielä uusia näkökulmia runojen asioihin. Viides luku on yksi pitkä runo. Runo kuvailee sitä, mitä on Suomi ja suomalaisuus. Eikä ihan perinteisistä näkökulmista, vaikkakin erittäin osuvista näkökulmista. Kuten esimerkiksi ”Suomi on uutisankka kansainvälisen median ammeessa…” Kuudennessa luvussa on lyhyitä mietteitä, ajatuksia ja pysähtyneitä hetkiä.

Osa runoista oli minulle vaikeatajuisia ja jouduin lukemaan niitä moneen kertaan. Mitä useammin niitä luin, sitä enemmän niistä löytyy merkityksiä. Huomasin myös, että monissa runoissa viitataan paljon asioihin, joista en tiedä mitään. Esimerkiksi henkilöihin tai todellisiin ilmiöhin/teemoihin. Samoin näissä runoissa sanotaan rivien välissä todella paljon. En myöskään missään kohtaa lukiessani päässyt ihan varmuuteen siitä, oliko lukemani todella synkkää vaiko todella valoisaa. Useimmat runoista olivat vahvasti molempia.

Teemu Helle on syntynyt 1982 Helsingissä, mutta asuu nykyisin Riihimäellä. Helteen runoja luonnehditaan monella tavalla, mutta ennen kaikkea ne yhdistävät marginaalia sekä valtavirtaa. Ne ovat kantaaottavia ja monimerkityksellisiä. Tämä kirja on Helteen seitsemäs runokokoelma.

 

Lähteet:

https://teemuhelle.wordpress.com/