Basam Books, 2021, kovakantinen, 237 s.
Tämä kirja onkin ensimmäinen, joka on päätynyt hyllyyni painotuoreena. Sain kirjan suoraan kustantajalta toimitettuna. Eräs kirjailija kyseli Facebook-ryhmässä, olisiko halukkaita lukemaan ja arvioimaan hänen kirjansa. Ja eihän tällainen kirjoja rakastava, kirjablogia pitävä ihminen kerta kaikkiaan voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Lupasin kirjan lukea ja arvioida.
Ehdin jo pohtia moneen otteeseen, kehtaanko haukkua kirjaa jonka olen ilmaiseksi saanut ja luvannut arvostella. Mutta tämä kirja yllättikin minut ja voin aivan rehellisesti sanoa, että se oli hyvä!
Kirjassa väkivaltarikostutkija Erin on saanut hermoromahduksen, josta on toipumassa keskiaikaisessa retriitissä. Selvittääkseen hermoromahdukseen johtaneet syyt, Erinin täytyy mennä itseänsä syvemmälle. Hänellä on retriitissä mukanaan äitinsä päiväkirjat, joiden avulla hän huomaa oman hermoromahduksensa yhtäläisyyden äitinsä hermoromahdukseen ja myös isoäitinsä katoamiseen. Päiväkirjojen kautta Erin pääsee tutustumaan 90-luvun poliisitoimintaan ja omaan lapsuuteensa, mutta myös pohjoisen mytologian yhdeksään maailmaan. Tarina kertoo kätketystä surusta kolmessa sukupolvessa ja johdattaa lukijan pohtimaan pohjoisen mytologian ja nykymaailman välistä yhteyttä.
Kirja oli mielestäni hyvä läpileikkaus siitä, kuinka mielenterveysongelmat kulkevat perintönä sukupolvelta toiselle. Samalla se osoittaa hyvin, kuinka isoja elämän asettamat vaatimukset ja paineet ovat. Etenkin poliisin haastavassa ammatissa. Samaan aikaan kirja on tarina siitä suurimmasta rakkaudesta, jota vain vanhemman ja lapsen välillä voi olla. Kirja johdattelee pohtimaan yhteiskunnallisia eettisiä ongelmia. Se on tarina myös selviytymisestä ja kipupisteiden kohtaamisesta.
- Meidän on käytävä surun kätköt läpi uudelleen ja uudelleen, vain niin me löydämme polun eteenpäin, todellisen elämän aarteisiin. Matkalla me opimme tuntemaan itsemme ja arvomme ja löydämme asioita, jotka tekevät meidät onnelliseksi. Löydämme vaon joka näyttää suunnan, Aava sanoi puhuessaan surusta.
Kirja oli mielestäni todella hyvä ja piti lukijan kiinni tarinassa. Lukiessa pystyi aistimaan sen, että kirjailija kirjoittaa vahvasti omaan kokemukseen ja tunteisiin peilaten. Tämä tosiasia teki kirjan miellyttäväksi lukea. Kirja johdatti lukijan hienosti mieleltään sairastuneen ihmisen maailmaan. Millaista on elää pelkojen ja jopa hallusinaatioiden kera. Millaista on yrittää kaikkensa, mutta mieli pettää. Kirja oli mielestäni rohkea kokonaisuus, joka auttaa ymmärtämään tarinan toisenkin puolen. Kaikesta lupailustaan huolimatta kirjasta jäi ehkä puuttumaan se ”järisyttävä” loppuhuipennus, joten siksi annan kirjalle arvosanaksi vain 4/5. Silti annan kirjalle vahvan lukusuosituksen! Ja pakko sanoa, että nyt minun täytyy hankkia kirjailijan esikoisteos Seepra joka ajatteli liikaa. Kirjan sijoitan Porin 2021 lukuhaasteeseen kohtaan 13. Kirjassa uskonnolla tai aatteella on merkittävä rooli. Pohjoinen mytologia on kirjassa vahvasti esillä ja kuljettaa tarinaa eteenpäin.
Tiia Ahola on toiminut matkaoppaana ja vaihtanut reissutyön poliisin työhön. Hän toimii tällä hetkellä Helsingissä vanhempana rikoskonstaapelina. Kirjailijalla itsellään on diagnosoitu pakko-oireinen ahdistuneisuushäiriö. Ja kuten todettua, kirjan sivuilta pystyy tuntemaan, että kirjailija todella tietää mistä kirjoittaa. Kirjailijaa kiinnostaa ihmisen mielen pimeä puoli, jonka hän on oppinut tuntemaan niin omien kokemustensa kautta kuin työnsä puolesta. Kirjailija on lähtöisin Porista ja asuu nyt osan aikaa Helsingissä sekä osan Koijärvellä perheensä kanssa.
Lähteet:
https://www.forssanlehti.fi/lounais-hame/kuin-seepra-savannilla-tiia-ahola-purki-mielensa-ahdistusta-kirjoittamalla-romaanin-697566
Kommentit
Lähetä kommentti