WSOY, 2018, kovakantinen, 304 s.
Olin
aikaisemmin voittanut kirjaston kilpailusta Kinnusen Ei kertonut katuvansa.
Tuota kirjaa oli kehuttu todella paljon, mutta en itse ollut vielä ehtinyt
lukea. Näin Pintin työharjoittelupaikassani ”Saa ottaa”-kasassa, ja koska
tunnistin kirjailijan sekä takakansitekstin pohjalta kirja kuulosti mielenkiintoiselta,
poimin kirjan mukaani. Ja mikä tuuli kävikään! Kirja oli vain kerran luettu,
aivan priimakuntoinen. Ja nyt kun olen sen lukenut, myös todella hyvä kirja!
Arvosanaksi kirja saa 4/5.
Pintti kertoo Nuutajärven lasitehtaan elämästä Tyynelän
perheen kautta. Kirja on kolmenpäivänromaani ja jokainen päivä on kirjoitettu
yhden sisaruksen näkökulmasta. Sisaruskatraaseen kuuluu Jussi, kaatumatautia
sairastava vanhin veli. Helmi, joka on hieman tylsämielinen, eikä oikein saa
enää miehensä kuoltua pidettyä elämää mallillaan ja äitinä oleminen pienelle tyttärelleen
Saaralle tuottaa suuria vaikeuksia. Raili puolestaan on ”Helsingin huora”, joka
maineensa vuoksi joutuu kärsimään ja olemaan kova, ajautuu jatkuvasti
konflikteihin muiden kanssa. Sisarusten äiti on kuollut ja isästä ei ole tietoa.
Eikä oikein haluakaan tietää, ainakin Raili toivottaa isän alimpaan helvettiin.
Mitä tekee isällä, joka löi äitiä ja jätti lapset heitteille?
Jussin tarina sijoittuu 23.6.1949. Jussi näkee ja
kokee maailman eri tavalla kuin muut. Kauhu ja sitä seuraavat kohtaukset
hallitsevat hänen elämäänsä, eikä Jussi oikein pärjää normaaleissa töissä. Jos
työ on pelkkää toistoa, se sujuu. Mutta jos työssä tarvitsee ajatella yhtään
mitään järkevää, se on Jussin käsityskyvylle liikaa. Helmin päivä on kirjan
toinen päivä, 31.1.1950. Helmi muistaa kuolleen miehensä, aina ja kaikkialla.
Jokainen asia muistuttaa kuolleesta, eikä oma toiminta tahdo oikein sujua.
Masennus painaa ja Saarasta huolehtiminen on liian haastavaa. Toisaalta syynä
on työt, mutta syytä on myös Helmin omassa jaksamisessa ja halussakin. Ja se
syyllisyys, mitä vain epäonnistunut äiti voi kantaa. Kolmas päivä, 13.9.1951 kertoo
Railista. Raili on vahva selviytyjä, eikä piittaa muiden mielipiteistä. Mitä
sitten, jos kylillä huorittelevat, ei häntä häiritse toisten puheet. Vaikka Raili
koittaakin olla kylmä ja välinpitämätön, ei hän siinä kuitenkaan onnistu. Ja
Saarasta hän huolehtii aina kun sattuu paikalla olemaan, mutta vaivoikseen ei
ala toisten lasta ottaa. Raililla on omat kipeät muistonsa menettämisestä,
joista kukaan muu ei mitään tiedä.
Kirja kertoo koskettavasti oman aikansa kuvaa
ihmisistä ja elämästä. Ongelmat ovat toisaalta pieniä, mutta toisaalta suuren
suuria. Sota on päättynyt ja miehet ovat palanneet töihinsä. Naiset koittavat
suhtautua siihen, että eivät saa enää puhaltaa lasia, joka on ”miesten työtä”. Koko
kylän elämä pyörii lasitehtaan pillin mukaan ja jokaisesta on huolehdittava.
Köyhää ei jätetä pulaan, vaan jollain tapaa jokainen auttaa. Kaikki kiusaavat
heikompaa ja alempiarvoisempaa Jussia, mutta kuitenkin omista pidetään huolta.
Työtä pitää jokaisen kuitenkin tehdä leipänsä eteen, niin myös Jussin. Homman
keksiminen tuottaa päänvaivaa tehtaanjohdolle, mutta kyllä Jussillekin aina
hommaa tehtaalta löydetään.
Kinnunen on todella mielenkiintoisesti onnistunut kokoamaan
elämäntarinoita historiasta ja yhden kylän toimintamallista sodan jälkeen.
Kinnunen kertoo tiukkaa faktaa Nuutajärven tehtaan historiasta sekä lasinpuhalluksen
menetelmistä, sekoittaen ne sen ajan ajatteluun, kulttuuriin ja elämäntyyliin.
Kinnunen kuvaa, miten sodasta selviytyneet miehet yrittävät sopeutua takaisin
normaaliin elämään ja kuinka se vaikuttaa myös kotiin jääneisiin naisiin.
Naisen ajatteluun isojen surujen ja kipujen äärellä Kinnunen osaa pureutua
todella käsinkosketeltavasti.
Sijoitan kirjan Helmetin lukuhaasteen kohtaan 20.
Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai se on harvinainen. Lasinpuhaltajan
ammatti tosiaan on erittäin harvinainen nykypäivänä. Kirjassa puhutaan myös
hyttimestarin ammatista, joita ei enää ole tehtaiden toimintamallin muutosten
myötä. Euroopasta lasinpuhallus on uhannut hävitä kokonaan, mutta Suomen
lasimuseo yrittää sitkeästi ajaa lasinpuhallusta Unescon aineettoman
kulttuuriperinnön luetteloon. Iittalan lasitehdas työllistää tänä päivänä 60
lasinpuhaltajaa, vaikka vielä 20 vuotta sitten niitä oli tuplasti. Nuutajärven
lasitehdas lopetettiin 2010-luvulla ja tällä hetkellä se toimii säätiön voimin,
joka yrittää ylläpitää Suomen vanhinta lasikylää. Nuutajärvellä freelancertaiteilijat
ja muotoilijat työllistävät jonkin verran lasinpuhaltajia, mutta tuotanto pysyy
yksittäisten lasistudioiden varassa. Kouluttautua lasinpuhaltajaksi Suomessa
voi vielä kahdessa paikassa. Nuutajärvellä ja Iittalassa. Iittalassa
keskitytään teollisessa lasinvalmistuksessa tarvittavaan osaamiseen ja Nuutajärvellä
taas pienimuotoisempaan toimintaan. Molemmista kouluista valmistuu Lasialan
artesaaniksi, mutta eri painotuksella ja menetelmillä.
Lähteet:
https://www.kktavastia.fi/ammattiopisto/tutkinnot/perustutkinnot/lasialan-artesaani-taideteollisuusalan-perustutkinto/
https://yle.fi/uutiset/3-10922594
https://www.nuutajarvi.fi/tarinamme
https://www.nuutajarvi.fi/historia
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/pintti/
https://www.wsoy.fi/yleinen/mista-pintti-syntyi
Kommentit
Lähetä kommentti